BUDDHALAISUUDEN TUOMINEN JOENSUUHUN – MAAILMOJEN KOHTAAMINEN
Perinteisesti buddhalaisuus on tuotu uuteen paikkaan usean munkin voimin, tai jonkun rikkaan tukijan kuten kuninkaan käskystä. Asia on ollut siinä mielessä selkeä -tässä se on, ota tai jätä. Tuoja on ollut taloudellisesti riippumaton ja vahvassa asemassa. On voitu heti rakentaa luostari, tuoda kirjoja, tarjota majapaikkoja vierailijoille jne. Esitelty buddhalaisuus on ollut perinteinen patriarkaalinen ja hierarkinen malli joka on tarjottu ajassa ja paikassa, jossa yleisesti ottaen kulttuuri on ollut patriarkaalista ja hierarkkista. Varmasti buddhalaisuuden levitessä on ollut sen ajan maailmaan liittyen paljon ristiriitaisuuksia ja käytännön vaikeuksia, mutta erilaisia kuin nykyisessä kulttuuriympäristössämme. Muinaisina aikoina buddhalaisia tekstejä haettiin ja käännettiin hengenvaarallisia merimatkoja suorittaen, metsien rosvojoukkoja vältellen ja koko elämä käännöstöille omistaen. Joten ei se helppoa ollut.
Tällä hetkellä buddhalaisuus kohtaa monia hankauskohtia perinteisen mallin kohdatessa nykymaailman ajatussuuntaukset ja ideologisen ympäristön. Tällä tavoin tarkasteltuna länsimaat on aivan omanlaisensa toimintaympäristö ja pohjoiseuroopan suomalaisuus oma erityistapaus tämän laajemman länsimaisen viitekehyksen sisällä. Suomea leimaa pitkälle kehittynyt sukupuolten tasa-arvo, vahva usko tasavertaisuuteen, sääntöjen kunnioitus, sekä korkea lukutaito ja -sivistystaso. Suomalainen kulttuuri on kaupungistuneessa muodossaan nuorta, monella tavalla suomalaiset ovat mielenmaisemaltaan edelleen metsäistä pienten heimojen kansaa. Olemme vähän ujoja, huoliin taipuvaisia, luottavaisia, rehellisiä ja totisia ihmisiä.
Aikojen kuluessa on buddhalaisen toiminnan sisällä syntynyt tiettyjä rakenteita ja tapoja toimia yhteisönä, keskeisenä pyrkimyksenä luoda turvallinen ja vakaa tila, jossa voi hiljentyä, ja jossa toimiminen on omiaan kasvattamaan tarkkaavaisuutta ja läsnäoloa. Tämä läsnäolo on sati, buddhalaisuuden tärkein käsite ja hyve. On syntynyt luostarilaitos ja meditaatiokeskuksia. Näihin paikkoihin liittyy valtava määrä aineellista logistiikkaa ja työtä, jonka järjestymiseksi on syntynyt monimutkainen systeemi vapaaehtoistyötä, lahjoituksia, opettaja-oppilassuhteita, erilaisia munkkistatuksia ja -asemia. Päämääränä on ollut luoda paikkoja joissa Buddhan Oppi säilyy. Ne ovat paikkoja joissa keskeistä harjoitusta eli meditaatiota voidaan harjoittaa, jossa on maailmankatsomuksen symboleja kuten patsaita joita kunnioittaa ja jossa on kirjallisuutta josta asiasta kiinnostuneet voivat oppia ja sitten jakaa oppimaansa muille. Luostarit ovat olleet eräänlainen dynamo, jonka ympärille on syntynyt kokonainen buddhalainen ekosysteemi tukiverkostoineen ja palveluineen.
Kun alamme keskustelemaan käytänteiden muuttamisesta sopivammiksi aikaan ja paikkaan jossa olemme eli maahan joka on pitkälti maallistunut, vaihtotalous-orientoitunut, yksilökeskeinen ja nopeatempoinen, on harjoitettava äärimmäistä harkintaa, jotta ei päädytä muutamaan jotain olennaista. Muutosten prosessissa on suojeltava sitä mikä on olennaista, joka käytännön toiminnan tasolla tarkoittaa hiljaisuuden, rauhallisuuden ja arvostuksen ilmapiirin suojelemista.
Jokainen ihminen on taipuvainen kokemaan olevansa oikeassa. Orjanomistajat, natsit, leikkeleraivoajat, sovinistit, feministit, oikeisto-vasemmisto ja vihreät, vegaani ja karppaaja ja niin edelleen, kaikki ovat oikeassa omasta mielestään. Olemme sokeita näkemään kaikki vaikutteet jotka ovat saaneet meidät uskomaan omaan maailmankuvaamme ja selitysmalleihimme. Ihmisen mielenterveys rakentuu uskoon, että on oikeassa ja elää merkityksellistä elämää. Me kaikki takerrumme omiin ajatuksiimme oikeina mielipiteinä -se on osa dukkhan prosessia. Olemme itsekeskeisiä ja itsekkäitä olentoja.
Lähtökohtana erimielisyyksien käsittelyssä on oltava sen tosiasian hyväksyminen, ettei tiedä lopulta mitään täydellä varmuudella ja todennäköisesti on erehtynyt monelta osin. Lähtökohtana on oltava syvä nöyryys ja taito kuunnella ja kuulla. Muita haastavaa puhumista ja toimimista tulee edeltää syvällinen itsekriittinen harkinta, sillä muuten yhteisö ajautuu loputtomien mielipiteiden puimiseen ja oikea-väärä keskusteluihin ilman loppua. Hiljaisuus, rauha ja arvostus voi kadota helposti jos keskusteluun osallistujat eivät kykene näkemään asioita ilman takertumista oikeassaolemiseensa, eivätkä kykene kärsivällisyyteen ja myötätuntoon muita kohtaan. Näin ollen oma henkilökohtainen sisäinen tila ja sen tiedostaminen on avainasia, ja siitä huolehtiminen ainut tapa ylläpitää sopusointua yhteisössä.
Jos esiintyy buddhalaisten toimintamallien suhteen kriittistä muutoshalua, on tärkeää ymmärtää, että on mitä tehdään ja miten tehdään. Buddhalaisessa harjoituksessa on ennenkaikkea kysymys siitä miten asiat tehdään, eikä mitä tehdään. Mitä tehdään palvelee miten-tekemistä. Mitä tarkoitan tällä? Buddhalaisessa elämässä keskeistä on toimia läsnäollen hetkessä, tietoisena omasta kehosta ja mielestä, tietoisena olemista suhteessa aikaan ja paikkaan, tietoisena vuorovaikutussuhteista toisiin olentoihin jne. Lyhyesti sanottuna, pyrkimys on olla tietoinen hetkestä missä olemme. Tätä pyrkimystä läsnäoloon tukee toiminnan muodot ja rakenteet, kuten rauhallinen liikekieli, siisteys, täsmällisyys, toisten huomioiminen, seremonialliset ihmissuhdejärjestelyt, käyttäytymissäännöstöt jne. Kun jotain tahdotaan muuttaa, on katsottava asiaa kannalta ”Millä tavalla tämä vaikuttaa siihen miten asioita tehdään?” Esimerkiksi voisi ottaa oman meditaatiopaikan järjestelyn, ei ole yhdentekevää viskooko hosuen tyynyt ja peitot paikalleen ja lysähtää istumaan vaiko tekeekö asiat kuin käsittelisi kallisarvoisia herkkiä esineitä, mukaanalukien oma keho jonka asettaa lopulta tyynyn päälle. Tyyny ja alusta ovat vapautumisen paikka, meidän oma neliömetrin kokoinen temppelimme. Käytännön vuorovaikutuksessa kysymys pelkistyy siihen, että pitäisikö opettajan puuttua siihen miten joku järjestelee paikkansa, jos paikan järjestely on hosumista ja heilumista, hajamielistä puhinaa? Mielestäni pitää. Toki puuttumisen tulee olla hengeltään oikeanlaista -hiljaista, rauhallista, arvostavaa.
Näin ollen ajattelen, että keskiöön keskustelussa miten sopeuttaa buddhalainen toiminta nykyaikaan ja tähän paikkaan nousee se miten kohtaamme toisemme, ei niinkään onko jokin kohtaaminen hierarkkinen, sukupuolittunutta, ikäsidonnaista, vierasta kulttuuria tms. En sano, etteikö olisi tärkeä arvioida toiminnan rakenteisiin sisältyviä olettamuksia, mutta sanon, että se on helposti loputtomaan väittelyyn johtava asia, jossa hämärtyy toiminnan merkityksellisemmät piirteet eli se miten asioita teemme.
Toimien kunnioituksella ja ystävällisesti toisiamme kohtaan, ja syvällä arvostuksella Buddhaa ja hänen Oppiaan kohtaan, löydämme varmasti toimivan yhteistoiminnan muodon jossa säilyy olennainen vanhoista tavoista, ja joka on sopiva nykyajan elämään. Väistämättä ajaudumme ristiriitoihin ja haastaviin kohtaamisiin. Mielenpahoittamisilta ei voi välttyä. Jokainen sellainen hetki on suuri opettaja. Kuka olen ja miksi olen sellainen kuin olen? Mitä on vapaus tämän reaktiivisuuden tuolla puolen?