Buddhalaisuus

Buddhalaisuus kehittyi Pohjois-Intiassa noin 2500-vuotta sitten osittain alueella joka on nykyään Nepalissa. Buddhalaisuus kehittyi henkilön nimeltä Siddharta Gautama toimesta. Hän oli Shakya-klaanin prinssi joka jätti ylellisen elämänsä palatseissa ryhtyen vaeltelevaksi askeetikoksi kuten siihen aikaan hengellisillä etsijöillä oli tapana. Harjoiteltuaan sen ajan hinduismin perinteisiä menetelmiä hän totesi ne vajaiksi, hylkäsi ne ja lähti etsimään omaa polkuaan -ja lopulta löysi sen. Hän valaistui ja sai nimen Buddha, herännyt tai valaistunut. Häntä kutsutaan usein nimellä Buddha Shakyamuni, jossa Shakyamuni tarkoittaa Shakya-klaanin muni eli hiljainen viisas. Hän jätti palatsi-elämän noin 29-vuotiaana ja valaistui noin 35-vuotiaana. Lähtiessään hänellä oli vaimo ja yksi poika, jotka jäivät palatsiin asumaan. Hän alkoi opettamaan ja opetti kuolemaansa asti, noin 40-vuotta kokonaisuudessaan. 

Opetuksista muodostui iso kokonaisuus ulkoa opeteltuja puheita, jotka kirjoitettiin Buddhan kuoleman jälkeen. Vanhimmat säilyneet tekstit ovat noin 400-vuotta Buddhan kuoleman jälkeen ajalta 100 eaa. Buddhalainen resitaatioperinne on vahva ja vaikka ei voida olla varmoja alkuperäisistä opetuksista, voidaan olettaa niiden säilyneen melko muuttumattomina aina kirjoitettuun muotoon asti. Alkuperäinen kieli jota Buddha puhui oli Pali-kielen murre ja vanhin kirjoituskokonaisuus on palin kielellä. Myöhemmin kieleksi vakiintui oppineiden suosima kieli sanskrit, joka oli Intiassa oppineiden yleiskieli kuten latina oli aikanaan Euroopassa. Buddhalaisuus levisi länteen Persiaan (nykyinen Iran), Afganistaniin, Pakistaniin ja Himalajan vuoriston yli Tiibetiin ja Kiinan. Persiasta buddhalaisuus levisi myös Keski-Aasian nykyisten -stan valtioiden (Kazakstan, Uzbekistan, Turkmenistan jne) läpi kohti itää. Seurasi valtava määrä käännöksiä pääasiassa Kiinan ja Tiibetin kielillä. Kiinankieliset käännökset ja kirjoitukset levisivät Koreaan, Vietnamiin ja Japaniin, jossa niitä käännettiin paikallisille kielille. Tiibetiläiset kirjoitukset levisivät laajasti länteen länsimaalaisten akateemikkojen toimesta Tiibetin tullessa miehitetyksi Kiinan toimesta. 

Vanhimpia kirjoituksia on valtavasti, tuhansia sivuja. Pian syntyi kommentaareja, käännöksiä ja jatkuvasti uusia kirjoituksia joiden alkuperän väitetään olevan Buddhan opetukset. Tästä johtuen buddhalaisia pyhinä pidettyjä kirjoituksia on kymmeniä tuhansia sivuja. Tästä johtuen erilaisia opillisia painotuksia ja suuntauksia, ja koulukuntia on valtavasti. Dhyana- eli meditaatiokoulukunta on yksi näistä koulukunnista. Se pohjautuu pääosilta viisaus-kirjallisuuteen jota alkoi syntyä noin 500-luvulla jaa. Dhyana-koulukunnan historia alkaa myyttisellä tapaamisella Buddhan ja hänen oppilaansa Mahakasyapan välillä. Eräässä opetustapahtumassa Buddha nosti ilmaan kukan ja hymyili, eikä sanonut mitään. Kerrotaan, että Mahakasyapan ja Buddhan katseet kohtasivat ja Mahakasyapa ymmärsi syvällisesti totuuden sanattoman viestin välityksellä. Tästä alkoi ”kirjoitettujen opetusten ulkopuolella” oleva oppi. 

Oppi levisi Kiinaan, jossa buddhalaisuus törmäsi taolaisuuteen ja sai siitä vaikutteita. Syntyi chan-koulukunta, joka on jonkinlainen sekoitus Intian buddhalaisuutta ja taolaisuutta. Koulukunnan ensimmäinen merkkihenkilö on noin 500-600 jaa elänyt persialainen tai intialainen buddhalaismunkki nimeltä Bodhidharma, joka vaelsi Kiinaan Shaolin-vuorelle ja asettui siellä istumaan erakkona luolaan. Hänellä oli siniset silmät ja paksu takkuinen parta, joten hänestä muodostui pian legendaarinen hahmo Kiinassa. Hän harjoitti ”seinän tuijottamista” (kiinaksi pi-kuan) usean vuoden ja oivalsi totuuden tätä kautta. Kun sana hänen saavutuksistaan kiiri, oppilaskokelaita alkoi ilmaantua hänen luolalleen. Hui’Ko niminen henkilö vakuutti Bodhidharman vilpittömyydellään ja Bodhidharma kysyi häneltä ”Mitä haluat?”. Hui’Ko vastasi ”Tahdon rauhoittaa mieleni.”. Bodhidharma sanoi ”Tuo minulle mielesi niin rauhoitan sen.”. Hui’Ko pohti kuumeisesti tätä asiaa ja lopulta palasi Bodhidharma luokse ja sanoi ”Vaikka kuinka etsin, en löydä mieltäni.”. ”Kas, olen rauhoittanut mielesi.”, Bodhidharma vastasi. Hui’Ko koki syvän heräämiskokemuksen. Tästä alkoi chan-koulukunnan perimyslinja, jossa opetusta siirrettiin eteenpäin meditaatioharjoitus ja omakohtainen kokemus keskiössä. Chan-buddhalaisuus muovaantui eräänlaiseksi kapinalliseksi muodoksi haastamaan kirjojen lukemiseen ja oppineisuuteen pohjaavia koulukuntia, joista oli tullut hyvin jäykkiä ja institutionalisoituneita tuohon mennessä. 

Seuraava hyvin merkittävä henkilö perimyslinjassa on Dajian Huineng (638-713), chan-perinteen kuudes patriarkka. Häneltä jäi elämään kirjoitus nimeltä ”kuudennen patriarkan korokesuutra” joka on tärkeä kirjoitus chan-koulukunnassa. Hänen jälkeen koulukunta jakautui kahtia perustuen näkemykseen valaistumisen luonteesta. Nämä koulukunnat ovat äkillisen ja asteittaisen valaistumisen koulukunnat, joilla on erimielisyyksiä aina tähän päivään saakka. Koulukuntien parissa syntyi myös toisistaan poikkeavat harjoitusmenetelmät. Huineng itse kannatti ns äkillistä näkemystä, kun hänen kotiluostarinsa päämunkki Shenxiu asteittaista. He kummatkin olivat viidennen patriarkan Hongrenin oppilaita. 

Huinengin oppi levisi laajasti Kiinassa, sekä Koreaan ja Japaniin ja Vietnamiin, jonka seurauksena äkillinen koulukunta muodostui hyvin voimakkaaksi. Chanin niin kutsuttu kultainen aika oli noin vuosina 700-1000 jolloin syntyi monia merkittäviä kirjoituksia. Opettaja-oppilas linja Mazu Daoyi – Nanquan Puyuan – Zhaozhou Congshen – Baizhang Huaihai oli todella merkittävä, ja Huaihaille syntyi useita merkittäviä oppilaita, merkittävimpinä Huangbo Xiyun ja Linji Yixuan. Näissä perimyslinjoissa harjoitettiin äkillisen harjoituksen filosofialla ja nimenomaan Linji Yixuanin muodostama harjoitustyyli levisi vahvasti Koreaan ja Japaniin. Tämä koulukunta käyttää usein gongan-kysymysmeditaatiota menetelmänään. Länsimaissa käytetään yleisesti japaninkielisiä nimiä näille koulukunnille ja japaniksi Linjin äkillisen valaistumisen koulukunnan nimi on rinzai, ja pääharjoituksen nimi koan-harjoitus. 

Asteittaisen koulukunnan meditaatiotekniikan kehittäjinä pidetään munkkeja Dongshan Liangjie (807-869) ja hänen oppilastaan Caoshan Benjiä. Dongshan Liangjie oli Shitou Xiqian  (700-790) oppilas joka oli Mazu Daoyin aikalainen. Heidän kautta koulukunnan nimeksi tuli nimeksi Caodong joka johdettiin suoraan kehittäjien nimistä ja meditaatiotekniikan nimeksi muodostui mozhao (koreaksi mukcho) joka tarkoittaa ”hiljainen valaiseminen”. Myöhemmin munkki nimeltä Hongzhi Zhengjue (1091-1157) kehitti meditaatiomenetelmää edelleen. Sana "hiljainen valaiseminen" tulee Hongzhi Zhengjuen kirjoituksista. Länsimaissa tunnetuin tämän koulukunnan suurmestari on japanilainen Eihei Dogen (1200-1253). Dogenin ansiosta koulukunta tunnetaan länsimaissa nimellä soto-zen ja harjoitus nimellä shikantaza, joka käänetään ”vain istuminen”. Shikantaza ja mukcho ovat siis sama tai lähes sama harjoitus. Moderneja caodong-koulukunnan suurmestareita ovat taiwanilainen mestari Sheng Yen (1931-2009) ja hänen oppilaansa Guo Gu. 

Gongan ja Mozhao tyylit kehittyivät rinnakkain chanin kulta-ajanjaksona. Hongzhin aikalainen Dahui Zonggao on merkittävä gongan tekniikan kehittäjä ja koulukunnan yksi merkkihenkilö. Vaikka hän oli vahva mozhao tekniikan kriitikko, oli hänellä ystävyysssuhteita caodong-koulukunnan munkkeihin. Buddhalaisuuden historiaan kuuluu vahvaa väittelyä ja erimielisyyksiä tietyn ajanjakson merkkihenkilöiden välillä, mutta kuitenkin samanaikaista arvostusta syvästi oppia oivaltaneiden opettajien välillä, vaikka he olisivatkin eri menetelmien kannattajia. 

Länsimaissa meditaatiobuddhalaisuus tunnetaan parhaiten nimellä zen Eurooppaan ja Amerikkaan muuttaneiden japanilaisten mestareitten takia. He olivat ensimmäisiä jotka onnistuivat perustamaan vahvoja harjoituskeskuksia ja valtuuttivat länsimaalaisia oppilaita opettamaan perinnettään. Heistä muutamia nimekkäitä ovat Shuryu Suzuki ja Taisen Maesumi. Philip Kapleau toi Yasutani-Harada linjan Japanista Yhdysvaltoihin. Merkittävin korealainen mestari lännessä on Seung Sahn sunim joka seurasi Linji tyylisuuntaa ja vaikka oli korealainen, hänkin nimesi koulunsa zen-nimellä, Kwan Um School of Zen. Seung Sahn kehitti oman risteytyksen korealaisesta ja japanilaisesta tyylistä ja oli hyvin energinen opettaja. Hän kuoli vuonna 2004. Kwan Um-ryhmän keskuksia on satakunta ja heillä on iso pääluostari Musangsa Koreassa. Musangsahan on mahdollista mennä usean kuukauden retriitille kaksi kertaa vuodessa. 

Taego Internationalin johtajana toimii Jongmae sunim, joka asuu Californiassa. Hän on Joensuun ryhmän johtajan Hee Il sunimin unsa-sunim, eli vihkimysmestari. Jongmae sunim on vihkinyt 70 oppilasta eli muutamaa lukuunottamatta kaikki länsimaalaiset Taego-munkit ovat hänen oppilaitaan tai oppilaan oppilaita. Taego-koulukunnalla on hajanainen verkosto pieniä keskuksia pääosin Yhdysvalloissa, mutta myös Puolassa, Unkarissa, Saksassa ja Britanniassa ja toivottavasti myös pian Suomessa. Merkittävin Taego-ryhmän paikka on Unkarissa toimiva Won Kwang Sa, perinteiseen korealaiseen tapaan rakennettu meditaatiokeskus jossa voi suorittaa kerran vuodessa kolmen kuukauden retriitin ja säännöllisesti viikon tai viikonlopun mittaisia retriittjeä. Won Kwang San opettajana toimii kokenut Chong An sunim jolla on korkeat pätevöitymiset; hän on Seung Sahn sunimin suora oppilas opettanut jo yli kaksikymmentä vuotta aluksi Chogye-koulukuntaan vihittynä ja nyt Taego-munkkina. 

Käsittelen Korean buddhalaisuuden historiaa omana osionaan seuraavaksi. 

Koreaan buddhalaisuus saapui virallisesti vuonna 372 jaa. Muutama sata vuotta myöhemmin buddhalaisuus oli saavuttanut jalansijaa ja muutama merkittävä munkki saavuttivat kuuluisuutta, nimekkäimpinä Wonhyo (617-686) ja Uisang (652-702). Kaikista merkittävin korealainen munkki on Bojo Chinul (1158-1210). Koreassa meditaatiokoulukunnat ja opilliset koulukunnat olivat kiistelleet buddhalaisuuden saapumisesta lähtien, mutta Chinul onnistui yhdistämään opillisesti erillisinä toimineet buddhalaiset ryhmät yhdeksi. Hän kehitti kokonaisnäkemyksen harjoituksesta ja tästä näkemyksestä tuli koreanbuddhalaisuuden perusta. Chinul koki useamman heräämiskokemuksen meditaation ja opiskelun yhdistelmän avulla, vaikka hänellä ei ollut varsinaista oppilas-opettaja suhdetta kehenkään. Oman kokemuksensa pohjalta hän loi näkemyksensä Tiestä ja hänen ympärilleen kehittyi voimakas harjoittayhteisö. Yhdessä munkki Taego Boun kanssa he perustivat koulukunnan nimeltä Chogye. 

Chogye nimi juontaa juurensa vuoresta jolla kuuden patriarkka Huineng vaikutti. Chogye-opetus on pääosin Huinengin äkillisen polun opetusta pienin muutoksin. Korealaisen koulukunnan pääharjoitus on äkillisen koulukunnan näkemykseen perustuva hwadu- eli syvällisen kysymyksen meditaatiota, mutta ”hiljainen valaiseminen”-meditaatiotekniikka elää pienenä sivujuonteena koulukunnan sisällä edelleen. 

Chogye koulukunta on edelleen isoin koreanbuddhalainen koulukunta, mutta moderniin koulukuntien historiaan kuuluu muutamia isoja käänteitä. Isoin käänne on japanilaisten miehitysaikana 1900-luvun alussa alkanut prosessi, jossa japanissa käynnissä olleen Meiji-jakson toimenpiteitä tehtiin myös Koreassa. Meiji-ajanjaksolla Japani aloitti voimakkaan modernisaatio pystyäkseen kilpailemaan länsimaitten kanssa ja yksi osa tätä prosessia oli buddhalaisuuden uudistukset. Siihen asti naimattomina eläneet perinteiset munkit pakotettiin naimisiin ja luostarit siirrettiin yksityisomistukseen. Ajatuksena oli, että näin munkkien elämä on maallikojen elämää lähempänä ja heidän opetuksestaan tulee merkittävämpää ja sopivampaa yhteiskunnassa laajemmin. Ilkeä puoli asiassa on se, että samalla pyrittiin riisumaan munkit vallasta, sillä naimattomia ja rahaa käsittelemätöntä munkkiryhmää oli vaikea hallita. Myös Koreassa oli tuohon aikaan painetta modernisaatioon ja ajatus ”perheellisistä munkeista” oli myös Koreassa. Miehitettyään Korean japanilaiset pakottivat tämän muutoksen väkivallan uhalla siten, että munkkeja uhkasi kuolemantuomio mikäli he eivät alistuisi uusille säännöille. Melkein kaikki munkit siirtyivät japanilaiseen naimisissa olevan munkin tyyliin ja jotkut harvat piiloutuivat maallikoiksi vuorille, kasvattivat hiukset ja parran. Miehitysvaltaa kesti kolmisenkymmentä vuotta ja se päättyi Japanin tappioon toisessa maailmansodassa. 

Miehitysvallan loputtua Koreassa buddhistien parissa alkoi hyvin sekasortoinen aika. Alkuperäistä selibaatti-munkkeutta noudattavia munkkeja oli jäljellä vain joitain satoja ja japanilaiseen tyyliin siirtyneitä tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Alkoi aika jolloin Chogye-koulukunnan selibaatti munkit pyrkivät palauttamaan haltuunsa maan pääluostarit ja vaikutusvallan. Japanilaisten toimesta luostarit olivat yksityistetty ja pääosa munkeista oli mennyt naimisiin. Tästä prosessista on kaksi poikkeavaa tarinaa. Chogye-piireissä asia esitetään uskonpuhdistuksena, jolloin buddhalaisten maallikkojen tuella luostareita yksitellen otettiin takaisin haltuun perheellisiltä munkeilta. Tämän version mukaan kyseessä oli eräänlainen puhdistus ja paluu alkuperäiseen korealaiseen perinteeseen. Taego-koulukunnan versiossa tapahtumista paljastuu asian raadolliset puolet. Koska Chogye-munkkeja oli niin vähän, he alkoivat pikavihkiä munkkeja kasvattaakseen lukumääräänsä nopeasti. Tämän massan avulla he tunkeutuivat väkivaltaisesti luostareihin ja ottivat luostarit haltuunsa. Koska munkkeja oli haalittu pikavauhtia, laatu kärsi ja syntyi voimakasta korruptiota ja etujen tavoittelua. Osa Chogye munkeista olivat vailla minkäänlaista henkistä motivaatiota, vaan olivat pikemminkin rikollisia jotka hyötyivät suuresti isojen luostereiden rahasta ja saivat ilmaisia asuntoja siihen aikaan rutiköyhässä Koreassa. 

Tämän tapahtumaketjun seurauksena perheelliset munkit perustivat oman koulukuntansa ja antoivat sen nimeksi Taego, Taego Boun mukaan, ja se jatkoi japanilaisten aloittamaa perheellisten munkkien tyyliä. Tosin tällä hetkellä noin puolet Taego-koulukunnan munkeista ovat selibaattimunkkeja, mutta se on vapaaehtoinen valinta. Taego koulukunnassa säilyi monia alkuperäisen Chogyen eli korean buddhalaisen perinteisen koulutuksen piirteitä, kun tuona aikana pikalaajentunut ”uusi” Chogye yksinkertaisti ja suoraviivaisti munkkeuden prosesseja huomattavasti. Tästä ajasta alkanut riita ja kehityskulut jatkuvat edelleen. Chogye on selvästi vahvin koreanbuddhalainen koulukunta. Heillä on vähemmän temppeleitä kuin Taegolla, noin 1700, mutta heillä on hallussaan kaikki isoimmat luostarit ja munkkilukumäärältään se on isoin (noin 10000 munkkia ja nunnaa). 

Viime aikoina Korean buddhalaisuuden sisällä on ollut useita julkisia skandaaleja. On salavideoitu uhkapelaavia humalaisia munkkeja, ja on paljastunut prostituutioskandaaleja ja varojen väärinkäyttöä. Näitä skandaaleja on ollut aivan järjestön presidenttitasolle asti ja ne ovat johtaneet jopa vankeustuomioihin. Toki viisaita ja aitoja syvällisiä munkkeja on yhä, mutta skandaalit ovat vaikuttaneet huonolla tavalla buddhalaisuuden suosioon etenkin nuorison keskuudessa. Tilanne on klassinen ja buddhalaisuuden historiassa toistuva -aidot harjoittajat ovat vetäytyneet vuorille ja pieniin yhteisöihin syrjäseuduille, kun kaupunkien suurissa keskuksissa missä raha ja valta liikkuu tapahtuu rappiota. Sisäisten ongelmien lisäksi iso tekijä joka vaikuttaa buddhalaisuuden tilaan Koreassa on toisen maailmansodan jälkeen Koreaan todella aggressiivisesti ilmaantunut kristinusko. Kristityt ovat hyödyntäneet buddhalaisten sekasortoista tilannetta ja ruokkivat huonon käytöksen aiheuttamaa epäluuloa ja häpeää. Usea Korean presidentti on ollut hurmoskristillinen ja pyrkinyt heikentämään buddhalaisuutta erilaisin poliittisin päätöksin. 

Tällä hetkellä tilanne on se, että taegolaiset on työnnetty vähitellen syrjään ja koulukunta on melko köyhä. Taegolla on enää muutamia isoja luostareita ja noin 3000 pientä luostaria, jotka tyypillisesti ovat muutaman munkin pikkupaikkoja tai yhden munkin/nunnan asuttama, usein erillinen temppelirakennus heidän omistaman asunnon vieressä. Munkkeja ja nunnia Taegossa on yhteensä noin 8000 joista 70 länsimaalaisia. On sitten kyseessä Chogye- tai Taego-koulukunta, valtaosa munkeista Koreassa ovat pikemminkin pappeja jotka toimittavat papin virkaa tehden häitä, hautajaisia yms seremonioita. Varsinaisia meditaatiomunkkeja perinteiseen tapaan Koreassa on enää vähän. 

Munkkien määrä Koreassa ja muualla Aasiassa vähenee radikaalisti tällä hetkellä ja keski-ikä kasvaa. Aika yleinen käsitys länsimaisten buddhalaisten parissa on näkemys, että on länsimaitten tehtävä pelastaa buddhalaisuus ja viedä se tulevaisuuteen, sillä perinteisten buddhalaisten maitten tila on menossa huonoon suuntaan. Länsimaalaisilla harjoittajilla on monia etuja. Länsimaalaiset ihmiset tulevat buddhalaisuuden pariin ilman, että siitä koituisi heille taloudellista tai maineellista hyötyä, ja usein hyvin kriittisinä ja tieteellisestä maailmankuvasta. Tämä tekee länsimaalaisesta buddhalaisuudesta hyvin kirkasta ja rehellistä. Länsimaalaisten munkkien opinnot suutrien osalta on kirkastanut monia opillisia seikkoja ja vaikutus on alkanut jo kulkemaan takaisinpäin kohti Aasiaa. Heikkoutemme on instituutioiden puute ja individualistis-hedonistisen kulttuurimme mukaana tuoma itsekeskeisyys ja ahneus. Aika näyttää mihin perinteisten Aasian buddhalaiskulttuurien ja länsimaalaisten uudistavien buddhistien tasapaino asettuu. Parhaassa tapauksessa saamme hyvät puolet kummastakin.