Buddhalaisessa meditaatiossa on kaksi peruspilaria, keskittyminen ja havainnointi. Paaliksi nämä ovat shamatha ja vipassana. On paljon erityyppisiä tapoja kehittää näitä ja meditaatioperinteen sisällä on monia eri ajatuksia siitä, miten ja missä järjestyksessä erilaisia harjoituksia tehdään. Yleensä kuitenkin ajatellaan, että aluksi on hyvä kehittää shamatha-osaa, jotta mieleen kehittyy vakautta ja kykyä keskittyä. Tähän hyviä menetelmiä on hengityksen tarkkailu ja kehon ja sen tuntemusten tarkkailu. Hengityksen laskeminen on zen-perinteen perusmenetelmä keskittyneisyyden kehittämiseen. Jokin näistä tai yhdistelmä näistä kannattaa valita pääharjoitukseksi ja pysyä sen parissa useita vuosia.
Riittävää määrää harjoitusta on mahdotonta määritellä, koska ihmiset aloittavat harjoittelun eri lähtökohdista ja yksilöllisiä eroja on niin paljon. Sanoisin, että kannattaa pyrkiä rakentamaan aluksi päivittäinen 20+ minuuttinen istumameditaatioharjoitus ja sitoutua siihen. Mikäli kiinnostus kasvaa ja kyky meditoida kehittyy, voi pyrkiä kahteen pidempään istumaharjoitukseen päivittäin, aamulla ja illalla kummatkin 40-60 minuuttia. Toki mitään ylärajaa harjoittamiselle ei ole, mutta useimmalle jo tuo muutaman tunnin harjoittelun järjestäminen omaan päivittäiseen arkielämään tuottaa haasteita. Meditaation asettuminen keskeiseksi osaksi elämää pakottaa järjestämaän elämän pyrintöjen tärkeysjärjestystä uudelleen ja voi johtaa lievään kriisiytymiseen osana elämäntapamuutosta. Kun perusharjoitusrutiini on tullut tutuksi, kannattaa käydä pidemmillä retriiteillä, viikonloppuisin ja viikon mittaisilla retriiteillä. Näiden kautta harjoitus alkaa todella syventyä ja aueta. Riippuen henkilöstä ja harjoittamisen voimakkuudesta kahdesta viiteen vuotta harjoitusta muodostaa riittävän perustan jonka varaan voi alkaa rakentamaan toimivaa zen-meditaatioharjoitusta.
Alussa on hyödyllistä opetella hyvä meditaatioasento ja järjestellä sopiva harjoituspaikka. Hyviä meditaatioasentoja on monia, mutta yleisin on istuma-asento. Hyvässä istuma-asennossa keskeisintä on suora luonnollinen selkäranka, jolloin pää kannattuu vaivattomasti pystyyn. Perinteinen asento on lattialla istuen, mutta tuoli käy myös. Pystyssä, rennossa ja valppaassa asennossa istuen katse luodaan alaviistoon ja silmät ovat rennosti puoliauki, kädet sylissä tai polvien päällä. Kävelymeditaatio on toinen perinteinen tapa. Kävelyä voidaan tehdä hitaasti tai nopeasti. Meditaatio makuultaan on myös hyvä asento, kunhan oppii olemaan nukahtamatta maatessaan. Hyvän asennon yksityiskohtia voi tulla oppimaan Zenjoki-ryhmän tilaisuuksiin. Inspiroiva ja kaunis paikka tukee harjoitusta paljon. Samoin rutiini ajankohdan osalta, aina samaan aikaan aamulla sopivasti heräämisen jälkeen. Hyvä tapa on pestä kasvot ja juoda kuppi teetä/kahvia jotta on herännyt kunnolla ennen istunnon aloittamista.
Kun shamathaa on opittu ja mielessä syntyy säännöllisesti harjoituksen aikana vakaa keskittynyt tila, voi mieleen aueta vipassanan tila. Vipassanasta puhutaan usein harjoituksena, tehdään vipassana meditaatiota, mutta itse asiassa tämä ei ole miten asiaa alun perin opetettiin. Vipassana tarkoittaa selkeää näkemistä ja se on tila joka syntyy luonnollisesti shamathan pohjalta, kun mielen vakaus on riittävästi kypsynyt. Näin ollen vipassanaa ei harjoiteta, vaan siihen siirrytään, liu'utaan, eli se syntyy luonnollisesti perusharjoitusten pohjalta.
Vipassana-tilassa otetaan tarkkailun kohteeksi jokin havaintokenttä, perinteisesti keho, kehon tuntemukset, mieli tai maailman ilmiöt ja ne pyritään näkemään sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Buddha opetti, että kaikki ilmiöt ovat anicca, anatta ja dukkha, eli pysymättömiä, minättömiä ja epätyydyttäviä. Vakaalla keskittyneellä mielellä itseä ja elämää katsellen alkaa havaitsemaan, että kaikki ilmiöt, mukaan luettuna minä tai ”itse” on pysymätön, alati muuttava kokemusvirta. Tämä voi johtaa siihen oivallukseen, että omassa elämässämme läsnä olevat kärsimykset johtuvat siitä, että takertuu asiohin niin kuin ne olisivat olemassa muuttumattomina ja pysyvinä. Tämän näkemyksen syntyessä alkaa todella harjoittamaan buddhalaisuutta. Puhutaan oikeasta näkemyksestä, paaliksi "samma ditthi", joka on yksi osa kahdeksanosaista tietä, ja syvin osa. Tältä pohjalta meditaatio voi synnyttää kokemusta vapaudesta.
Chan-perinteen mozhao-meditaatio on eräänlainen shamathan ja vipassanan yhteensulautuminen, jossa näitä kahta osa-aluetta harjoitetaan samaan aikaan. Riippuen mielen sen hetkisestä tilasta painotetaan joko enemmän hiljaisuutta, tai valaisua. Hiljaisuus on shamatha, valaisu on vipassana. Keskeistä on syvä rentous ja irtipäästäminen, tarkkaavaisuuden herkeämätön ylläpito rennon lempeällä ja silti päättäväisellä lujalla tavalla. Toimiva mozhao on hienovarainen harjoitus ja haastava jos ei omaa riittävää perusharjoitusten pohjaa. Sanoisin, että asiaa voi ryhtyä onnistuneesti harjoittelemaan vasta useamman vuoden perusharjoittelun jälkeen. Joensuun ryhmässämme pääharjoitus on mozhao-meditaatio.
Linjin perimyslinjassa harjoitetaan gongan meditaatiota, japaniksi koan. Koan tarkoittaa kirjaimellisesti ”julkinen tapaus” joka viittaa mestareiden ja oppilaiden välisiin spontaaneihin tilanteisiin, jossa opettaja on ilmaissut viisautensa. Joku joka tämän on todistanut on kirjoittanut sen ylös ja näin on syntynyt gongan-keskusteluiden kokoelmia. Koan-harjoitus muodostui järjestelmäksi erityisesti Japanissa. Koan-harjoitus on käytännössä näiden tapausten syvällistä pohdiskelua meditoiden siten, että opettaja esittää jonkun koanin jota oppilas alkaa pohdiskelemaan, ja sitten säännöllisin väliajoin pyrkii ilmaisemaan ymmärryksensä tapaamisessa opettajansa kanssa. Koan menetelmää voi harjoittaa vain tiiviissä suhteessa pätevään opettajaan. Pyrkimyksenä on saada läpimurto-kokemus (japaniksi kensho), äkillinen oivallus.
Koreassa Linjin aloittamasta harjoitusperinteestä muodostui koreanbuddhalaisuuden tyypillisin harjoitus, jonka nimi on hwadu. Hwadu on eräänlainen juurikysymys jota yksittäisen koanit ilmentävät. Esimerkiksi jos koan voisi olla ”Mikä ääni tulee kun yksi käsi taputtaa?” tai ”Roikut hampaillasi puun oksasta kun joku tulee ja kysyy mikä on Buddhan opin ydin, mitä vastaat?”. Hwadu on yleensä kysymys ”Mitä/Mikä tämä on?”. Tätä yhtä hwadu-kysymystä pohditaan koko elämän ajan, kun koaneita opiskellaan sarja, 50 kysymystä tai vastaavaa edeten ”helpommista” haastavempiin. Voisi sanoa, että hwadu on kaikkien koanien ydin.
Mukchon ja gongan menetelmien ero heijastelee asteittaisen ja äkillisen oppinäkemyksen eroja. Mukcho menetelmä on hitaasti kypsyttävä prosessi ilman voimakasta voimankäyttöä, kun koan-harjoitteluun tyypillisesti kuuluu ajoittainen vahva ponnistelu ja mielen voiman käyttö. Oli menetelmä mikä vain, meditaation tavoite on nähdä todellisuus sellaisena kuin se on ja siten vapautua väärinymmärryksien aiheuttamasta kärsimyksestä.
Meditaatiotekniikkoja on hyvin monenlaisia. Muita perinteisiä tekniikoita on brahma viharoiden meditaatiot, erilaiset visualisaatiot ja mantrinen laulanta, kumarrukset, ruokailumeditaatio, kävelymeditaation jne. Näitä muita tekniikkoja Zenjoki ryhmässä harjoitellaan ajoittain, mutta pääharjoitus on mukcho ja siihen valmistelevat tekniikat. Korean buddhalaisuuteen kuuluu olennaisena osana yömbul eli resitaatiolaulu ja kumarrukset. Näitä opiskellaan ja tehdään tietyissä kokoontumisissa erityispäivinä, kuten täydenkuun päivänä.